19. toukokuuta 2015

Elämänpolku


Heippa rakkaat lukijani sekä muut stalkkerit!

Löysin juuri koneeni kätköistä kansion, johon olen tallentanut kaikki vanhat tekstini.
Julkaisen niistä nyt yhden, jonka kirjoitin parisen vuotta sitten eräälle rakkaalle ihmiselle.


Elämänpolku

Polkuani yksin kuljen
ja mietin minne olen menossa,
ja mikä minua edempänä odottaa.

Polkuni vie metsään,
rauhallisuuden tyyssijaan,
missä onnellisuus vallitsee
ja jossa luonto opettaa olemaan vapaa.

Jatkan matkaani eteenpäin.
Näen kaukana edessä pienen valonhimmenen,
joka loihtii kultakerroksen kallioiden sileisiin pintoihin.

Nopeutan askeliani.
Houkutus on liian suuri.
Pian onnellisuus valtaa mieleni jaloista kasvoihin.
Kohtaan sinut.

Hymyillen ojennat kätesi minulle.
Tartun siihen hivenen epäröiden, mutta varmasti.
Tunnen tunteen oikeaksi.

Kätemme ovat kuin toisilleen luodut,
joiden kuuluu pitää toisistaan kiinni.
Hivelen sormenpäitäsi
ja tunnustelen kätesi pehmoisia kaaria.

Sinussa on jotain erilaista kuin muissa.
Jatkamme yhdessä matkaa.
Välillä nauramme toistemme jutuille.
Huomaan meissä jotain niin samanlaista,
vaikka ihmisinä olemmekin erilaisia.
Tunnen oloni rennoksi sinun seurassasi.

Yhtäkkiä pysähdyt ja käännät katseesi minuun.
Vastaan katseeseesi ja nielaisen kevyesti.
En voi olla ihailematta silmiäsi.
Luonnonvihreät,
kuten minulla.
Mutta silti kauneimmat mitä olen koskaan nähnyt.

Raotat huuliasi ja kuiskaat:
''Olet parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut.''
Henkäisen sanojesi voimasta.
Kukaan ei ole ennen sanonut minulle mitään vastaavanlaista.
Ja äänesi on niin kaunis.

Kumarrut minuun niin,
että tunnen lämpimän hengityksesi kasvoillani.
Painat täyteläiset huulesi omilleni.
Vastaan suudelmaasi arasti,
mutta lopulta rohkeasti.

Silloin ymmärsin mitä tämä kaikki tarkoitti,
ja miksi sinä tulit seurakseni tätä polkua kulkemaan.
Se ei ollut sattumaa.
Se oli kohtalo.

Kohtalo päätti meidät yhteen.

Ymmärsin myös sen
mitä elämältä halusin.
Halusin sinut.

En ketään muuta.

Jatkamme hiljaisesti jo hieman kivikkoiseksi muuttuvaa polkua.
Tuo kivikkoinen polku tuo mukanaan vaikeita ja kuoppaisia mutkia.
Välillä irroitamme kätemme toisistamme ja erkaannumme polun molemmille reunoille.
Kuitenkin aina lopuksi palaamme takaisin polun keskelle ja tartumme jälleen toisiamme kädestä.

Tämä polun vaihe halusi opettaa meille sen,
miten me oppisimme ymmärtämään erilaisuutemme.
Aina välillä ihmissuhteissa tulee takapakkia.
Silloin kaadutaan,
mutta on myös noustava ylös ja jatkettava matkaa.

Halusin nousta ja tarttua takaisin käteesi
ja niin minä teinkin.
Ja tulen aina tekemään.

Rakkaus ei kysy ulkoista kauneutta.
Ei nimeä.
Ei ikää.
Ei sukupuolta.
Eikä myöskään sisäistä kauneutta,
sillä sen ei tarvitse.

Rakkaus voi muuttaa ihmisen,
mutta minä en voi muuttaa sinua.
Rakastan sinua juuri sellaisena kuin olet
enkä sinusta helpolla pysty päästämään irti
kun päätit tarttua käteeni ja seurata kanssani tätä elämänpolkua eteenpäin.

Ei etäisyys.
Ei myöskään aika.
Ei mikään voi meitä erottaa.

Vaikka päättäisit risteyksessä vaihtaa toiseen polkuun yksin,
minä kuvittelen sinut edelleen kävelevän vieressäni sitä samaista polkua mitä minä kuljen.
Toivon sinun tekevän samoin,
sillä tapahtui mitä tahansa,
me tulemme aina kulkemaan kahdestaan tätä samaa polkua.

Rakastan sinua aina
ja ikuisesti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti