9. lokakuuta 2015

Haastepostaus nro veintiuno (21): Miten minut saa itkemään?


Tunteiden osoitus on ollut pienestä pitäen hankalaa omalla kohdallani. Halailu perheenjäseneiden kesken oli melko vierasta ja tunteista puhuminen suorastaan ventovieras käsite. Tämä näkyy edelleen myös tänäkin päivänä omassa elämässäni.




Jos lapsena ei opita perheeltään/läheisiltään ilmaisemaan omia tunteitaan, se tulee näkymään aikuisuudessa sekä myös koulussa nuorten keskuudessa, missä tunteita käsitellään mm. psykologian tunneilla, ja yleisesti luodaan ystävyyssuhteita sekä toimitaan erilaisten ihmisten kanssa.

Itkeminen on luonnollista, mutta monelle erittäin arkaluontoinen asia sekä monelle myös jonkinlainen tabu, kun se osuu omalle kohdalle tai lähellä olevalle ihmiselle. Minulle se ei niinkään ole tabu, mutta jotenkin kiusallinen tilanne molemminpuolin. En edes tiedä miksi se tuntuu kiusalliselta.




Ensimmäisenä tulee mieleen se, että haluan näyttää muille ihmisille olevani vahva, ja jos romahdan jonkun edessä, se tuntuu vähintään maailmanlopulta. Ja ne tilanteet, kun joku toinen itkee edessäni, tuntuvat vaikeilta sen takia, etten osaa lohduttaa. En sanoin enkä teoin. Jokainen sana vain tuntuu siinä tilanteessa turhalta ja teko vaikealta juurikin sen tähden, etten osaa ilmaista myötätuntoa halaamalla tai koskettamalla.

Ihminen on kuitenkin luotu osoittamaan tunteitaan tavalla tai toisella sekä myös luotu itkemään. Me kaikki itkemme joskus ja minäkin itken joskus. Toiset herkemmin kuin toiset.

Oma itkuni on pitkäkestoista sekä melko hiljaista. Kun tuntuu siltä, että itku tulee, hakeudun samantien omaan rauhaani ja silloin haluan vähiten ketään ihmistä lähelleni lohduksi. Haen lohtua itseltäni, omasta rauhastani. Vapaudestani.

En muista itkinkö ikinä koulussa. Jos itkin, se tapahtui ensimmäisillä luokilla. Ja jos, se ei ollut mitenkään traumaattista, kun en sitä muistakaan.




Jos saisin nykyhetkessä nykyisessä koulussani ja nykyisessä ryhmässäni kaikkien keskellä itkukohtauksen, häpeäisin automaattisesti silmät päästäni. Turhaahan se on, mutta niin se vaan on. Sisimmissäni haluan olla vahva ja iloinen Elisa, joka ei itke kenenkään silmissä. Helvetin typerää, mutta niin se vaan on.

Minua ei loppujen lopuksi saa helposti itkemään, varsinkaan ihmisten edessä. Silloin jokin minussa iskee jarrut pohjaan ja sanoo, että sinä kestät sen. Nieleskelet kyyneleet, etkä näytä heikkouttasi. Omassa rauhassa saat sitten märistä niin paljon, kun sielu sietää. Silloin kukaan ei ole näkemässä.

Näin lopuksi on mainittava myös se, että tunteiden ilmaisun vaikeus on peräisin myös suomalaisista juurista.

Kuinka monen ihmisen olette nähneet halailleen tai olleen muuten läheisessä kontaktissa keskenään julkisella paikalla, jos seurustelukumppaneita ei lasketa? Esimerkiksi espanjalaisessa kulttuurissa on tapana tervehtiä tuttuja poskisuudelmilla, ja sellaistahan me suomalaiset ei todellakaan tehtäisi vaikka maksettaisi. Puolihalaus tuttujen kesken menisi monella korkeintaan rimaa hipoen. Ja taas pelkän hymyn loihtiminen kasvoille täysin randomille ohikulkijalle on suomalaiselle täysi mahdottomuus.




Päräytänpä teille kaikille, jotka tämän luitte, haasteen: Hymyilkää seuraavan päivän ajan kaikille ohitse kulkeville ihmisille. Taputtakaa jokaisen hymyn jälkeen itseänne kahdesti olalle ja kehukaa itseänne. Teitä saatetaan katsoa kieroon tai olla katsomatta, so what. Välittäkää itsestänne ja jakakaa välitys myös täysin tuntemattomille tyypeille. Takaan, että tulee parempi mieli!

Näihin fiiliksiin ja tunnelmiin